Idätin ensimmäistä kertaa mung-papuja! Astiankuivauskaapissa, perussiivilässä. Ai että tuli hyviä. Maistuu ihan tuoreilta herneiltä. Suosittelen kaikille rähmäkäpälillekin.
Mä tajusin pari päivää sitten yhtäkkiä sen, että elämä on kuolemista. Että kaikki elämä tarvitsee sen, että joku muu kuolee sen oman elämisen puolesta. Mä en keksi mitään, mitä itse pystyisin syömään, joka ei ole joskus elänyt. Ehkä syksyn lehdet alkais jo olemaan aika supereettistä ruokaa, mutta ei varmaan kovin ravintorikasta. Useat kasvikset, marjat ja hedelmät ei tietenkään ihan kokonaan kuole sen mun ruoan eteen, niistä vaan poimitaan osa ja juurakko jää tuottamaan lisää elämää. Ja marjat ja hedelmät yleensä haluaakin tulla syödyiksi, että ne emokasvit leviäisivät. Mutta eikö se toisaalta ole niiden väärinkäyttöä, kun en käy kakkimassa niiden siemeniä kuitenkaan mihinkään lähimetsään?
Edellinen lähinnä liittyi lähiaikoina pyörineisiin ajatuksiin vegaaniksi ryhtymisestä. Luulen, että mun veganismi hyväksyisi kuitenkin esim. itse ruoaksi kalastetut kalat ja metsästetyt lihat. Myös edellä mainittujen nahoista ja muista jämistä tehdyt hyödykkeet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti